Mun oma juttu.

Esa-Matti Järvinen piti meille viime viikolla pari luentokertaa tuotesuunnittelu -kurssillamme. Luentojen jälkeen tulin ajatelleeksi, ettei minulle ole omaan kotiin päätynyt montaakaan teknisen työn tunneilla syntynyttä esinettä tai vempainta. Jäinkin miettimään, mistä tämä johtuu... (Ja tässä kohtaa varoitettakoon, että nyt seuraa pienehkö avautuminen käsityön opettamisesta.)

Ala-asteella (3-6 lk) tekemistäni töistä moni on jokseenkin käyttökelvottomia ihan jo suunnittelunsakin puolesta. Toki taidotkin on lapsella olleet puutteelliset, mutta tämä ei taida olla kuitenkaan ongelman ydin. Moni käyttökelpoinen juttu on jäänyt käyttämättä, koska ne ovat olleet hieman "turhakkeita" ja tekijälleen enimmäkseen tarpeettomia.

Suurin osa (ellei kaikki) työt olivat ala-asteella toisintoja opettajan valmiista mallista. Omat vaikutusmahdollisuudet liittyivät lähinnä maalin väriin tai pintaan tehtyihin kuvioihin. Monet työt olivat kyllä ihan hauskoja tehdä, mutta... No, näitä löytyy meidän vintiltä ja varastoista pölyttymästä läjäpäin. Onneksi äiti on säästänyt töitämme, niin sain tallennettua kuvamateriaaliakin. Se täytyy kuitenkin todeta, että erittäin pienen kyläkoulun käytettävissä olevat resurssit huomioiden, oli teknisen työn opetus meillä kuitenkin ihan kelpoa. Huonomminkin olisi voinut olla. Tässä kuitenkin esimerkkitöitä:


Esimerkki 1. Perinteinen puinen lintulauta, jonne linnut pääsevät kakkimaan ruuan sekaan. Lopputuloksena salmonella ja sairastuneet linturaukat. Ei hyvä. Tästä samasta ongelmasta löytyi peräti kolme eri versiota - yhtäkään ei ole käytetty. Kuvassa pikkuveljeni tekemä lintulauta sillä samalla huonolla mallilla.

Esimerkki 2. Kokiskiitäjä - todellinen klassikko! Muuten hyvä, mutta eihän se toiminut ollenkaan. Toiminta perustui kuminauhaan, joka irtosi paikoiltaan parin ajometrin välein. Hyvin yksinkertaisella jutulla tämänkin olisi voinut korjata, mutta tässä kohtaa tuotesuunnittelu jäi hieman kesken. Tässä olisi ollut oiva tilaisuus laittaa oppilaat keksimään, miten eteen tullut ongelma ratkaistaisiin... Mutta ei.









Vuonna 2000 pääsin yläasteelle. Seiskaluokalla kaikki oppilaat tekivät samat työt. Niin oli tehty jo vuosia ennen minua ja samaiset työt kotiutuivat meille kotiin myös kuusi vuotta myöhemmin pikkuveljeni toisintoina...

Esimerkki 1. Juustotarjotin! En ensinäkään tiennyt 7.luokalla, mikä oikeastaan edes on juustotarjotin. Minun juustokäsitykseni rajoittui 13-vuotiaana aamupalapöydän oltermannipakettiin - MIKSI ihmeessä sille pitäisi olla oma tarjotin?! Vasta näin aikuisena olen alkanut ymmärtää kyseisen tuotteen merkityksen. Harmi, että tuo tarjotin ehti lähes homehtua epäasiallisissa säilytysolosuhteissa. Pitää ehkä yrittää elvyttää se ja ottaa käyttöön!

Esimerkki 2. Puunkantoteline. Ihan kiva juttu, mutta henkilökohtaisesti en kokenut tarvetta myöskään puunkantotelineelle. Koska meillä on taloa ja saunaa lämmitetty puulla vuosikymmenet, löytyi taloudesta jo ennestään erittäin hyvin toimivia, parempia puunkantotelineitä. Miksi siis tehdä vielä yksi (ja kuuden vuoden päästä taas yksi)? Koska pakko oli tehdä, niin tein. Pintakäsittelyyn emme saaneet valita edes itse maalia, koska koululla oli tuota sinistä maalia varattuna (ehkä vielä seuraavallekin sukupolvelle).

Tykkäsin kuitenkin teknisestä työstä. Tunneilla oli kivaa, oli mukava oppia uusia juttuja ja tehdä asioita omin kätösin. Valitsinkin teknisen työn kaverini kanssa valinnaisaineeksi 8-9 luokille - olimme kuuleman mukaan edelläkävijöitä, tyttöjä teknisessä työssä. Tällöin opetus muuttui toisenlaiseksi, ehkä hitusen ainakin. Oli valinnanmahdollisuuksia, sai suunnitella jotain jopa itse! :)

Esimerkki 1. Puukko. Vaikka puukko ei 8.luokkalaisen tytön arkipäiväisiin välineisiin kuulunutkaan, oli ihan siistiä tehdä hyvinkin perinteinen työkalu ihan itse. Näin kymmenen vuoden jälkeen ärsyttää kuitenkin edelleen, ettei tekemäni puukon tuppi ole minun koristelema. Opettaja nimittäin näytti malliksi MINUN TYÖLLÄNI, miten puukon tupen voisi koristella. Yksi iskuista meni vielä vähän ohi ja nahkaan tuli pieni repeämä... Pieni juttu, mutta harmittaa silti.

Esimerkki 2. Puusta valmistettu kokovartalopeili. Tämä esine on kulkenut mukanani asunnosta toiseen ja parhaillaan se seisoo ylpeänä meidän oman talon eteisessä. Työhön liittyy monta hauskaa tarinaa, koska eihän senkään valmistus ihan ongelmitta mennyt. Mutta olen tästä työstä virheineenkin ylpeä, sillä se on mun ideoima, mun suunnittelema ja mun ite valmistama. Tämä työ oli koko peruskoulun käsityöhistoriani kohokohta. Yllätyin tuolloin itsekin, että pystyn tekemään jotain näin hienoa!






Oikeastihan nuo yläasteella tekemäni työt ovat olleet erinomaisia harjoitustöitä, jos ajatellaan eri tekniikoiden oppimista. Juustotarjotinta tehdessä opettelimme tekemään liimalevyä, sekä mm. jyrsimään ja sorvaamaan. Puuntakantoteline oli kelpo harjoitus putken taivutukseen ja ensimmäiseksi hitsaustyöksi MIGillä. Mutta olisiko jotain voitu silti tehdä toisella tavalla?

Monelle on tuttu näky se, että oppilaat rikkovat kotimatkallaan koulusta saamansa valmiit käsityöt. Muistan itsekin, miten ala-asteella eräs poika hajotti (minun mielestä hienon) puisen formula-auton koulun ojanpohjalle. Muistelen, että tästä käsistään taitavasta oppilaasta tuli aikuisena rakennusalan ammattilainen. Ei hän siis varmaan formulaansa hajottanut sen vuoksi, että se olisi ollut ruma. Mistä siis johtuu, etteivät lapset ja nuoret arvosta tekemiään käsitöitä?

Entäpä jos minä olisin saanut tuolloin yläasteella, juustotarjottimen ja puunkantotelineen sijaan, ihan itse suunnitella esineet, joissa yhdistyisi noita samoja opittavia tekniikoita? Jos oltaisiin voitu huomioida, ettei tyttöjä ja poikia välttämättä kiinnosta samat asiat? Jos olisi saanut suunnitella jotain sellaista, jolle olisi oikeasti itsellä tarvetta? Kuka oikeasti motivoituu, jos on pakko tehdä jotain tarpeetonta vain siksi, että ope haluaa? Jos olisikin saanut itse keksiä, ideoida ja pähkäillä? Ja kun se jokin olisi itse suunniteltu, se ihan oma juttu, arvostaisiko silloin sellaista käsityötä enemmän? Olisiko silloin motivaatio työskennellä huolellisesti, jotta työjälki olisi paras mahdollinen? Säilyisikö silloin tuo tehty työ kotiin asti ja päätyisi vielä käyttöönkin? Ehkäpä, kenties.

Minä ainakin arvostan itse suunnittelemiani asioita. Tästä syystä myös tuo peili kulkee mukanani seuraavaankin kotiin - vaikka se onkin virheitä täynnä ja mittasuhteetkin aivan pielessä. :D Tuossa yläpuolella on esimerkki isoveljeni ala-asteella tekemästä kellosta, joka oli ennen vintille päätymistä seinän koristeena vuosia. Itse tehty, ylpeydellä valmistettu oma juttu. Vaikka logo onkin kopioitu, on työ kuitenkin lapsen itse valmistama ja se on ollut sillä hetkellä tärkeä ja merkityksellinen, ei mikään turhake, eikä open ideoima.

Tuotesuunnittelu -kurssimme luennoitsijalle Esa-Matillekin ne omat jutut tuntuivat olevan tärkeitä - siitä tämän postauksen otsikkokin. :) Luennot herättivät paljon ajatuksia, joten tähän teemaan pitää pureutua vielä lisää. Tässä vaiheessa voi kuitenkin todeta, että ONNEKSI lähdin opiskelemaan teknistä työtä sivuaineena. Monet ajatukset ovat tässä vajaassa puolessatoista vuodessa muuttuneet paljon. Hiljalleen alkaa kirkastua se ajatus, millainen teknisen työn opettaja minä haluan olla. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!